sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Ajatuksia urheilusta

Lainasin kirjastosta ennen joulua Eva Wahlströmin Rajoilla -kirjan (2014). Olen joskus aloittanut lukemaan Wahlströmin aiempaa elämäkertaa Homma Hanskassa (2009). Siinä teksti oli kiusallisen lapsellista, enkä halunnut lukea kirjaa kovin pitkälle. Rajoilla -kirjan kertojaääni on hyvin toisenlainen. Wahlström on selvästi kypsynyt ihmisenä ja etenkin kirjoittajana. Olen suorastaan ahminut kirjaa, mikä sopiikin joulun aikaan loistavasti.

Eva Wahlström kirjoittaa esipuheessaan, että koska hän on innoittanut monia nuoria ja etenkin tyttöjä nyrkkeilemään ja urheilemaan, kokee hän velvollisuudekseen kertoa myös huippu-urheilun kurjasta puolesta. Wahlströmin tarkat kuvaukset kovasta treenirytmistä, valtavasta tunnemylläkästä ja elämästä jatkuvien kipujen kanssa ovat mielenkiintoista ja silmiä avaavaa luettavaa. Tällaisia kirjoja tarvitaan. On helppo ihailla tai olla kateellinen toisen menestyksestä ymmärtämättä mitä menestys vaatii. Silti Wahlström osaa kirjoittaa niin, että hänestä on todella helppo pitää ja teksti onnistuu olemaan kaikesta kurjuudesta huolimatta todella inspiroivaa.

Niin inspiroivaa, että vaikka itse en ole luonteeltani ollenkaan kilpailunhaluinen tai muutenkaan tavoitteellinen, huomaan haluavani asettaa itselleni tavoitteita ja treenata kovempaa. Nyt uusimpana tavoitteenani on oppia juoksemaan. Sillä tarkoitan, että jaksaisin ja haluaisin juosta yhteen putkeen niin paljon, että sitä kehtaa sanoa juoksulenkiksi. Toistaiseksi vielä välillä kävelen juoksun välissä tai vaihtoehtoisesti juoksen vain lyhyen aikaa yhteen putkeen. 


Eilen oli oikein mukava jouluaatto kaikin tavoin, mutta tänään aamulla rupesi kaikki ärsyttämään. Olin menossa suihkuun, kun muistin, että Wahlström kirjoitti nuorempana juosseensa aina kun häntä otti päähän, hän oli vihainen, surullinen tai hän oli tylsistynyt. Heitinkin juoksuvaatteet päälle ja lähdin. Ensimmäistä kertaa elämässäni lähdin aamulla heti herättyäni juoksemaan ennen kuin olin juonut kahvia tai syönyt mitään. Lenkkini ovat tosiaan vielä niin lyhyitä, että minun ei todellakaan tarvitse tankata niille. Aamukahvin juominen on vain opittu tapa. Olen tottunut, että ensimmäisenä aamulla haluan kahvia ja syötävää.

Juokseminen kiehtoo tällä hetkellä muun muassa siksi, että haluan lisätä aerobisen treenin määrää. Tanssi on toki myös aerobista, mutta juokseminen on myös siitä hyvä laji, että kun on koira, joka kuitenkin pitää ulkoiluttaa, voi sen tehdä samalla, kun juoksee. Juoksu voisi olla minulle myös hyvä tapa opetella kehittymistä. Siis sitä, että maltan opetella jotain uutta, jotain missä en ole luontaisesti hyvä. 


Urheileminen tarkoittaa jotain liikunnallista tekemistä, jossa kilpaillaan. Kilpaileminen ei ole minun juttuni, en saa siitä sen kummempaa potkua, eikä häviäminen tunnu minusta kamalan pahalta. Itseäni vastaan voisin opetella kilpailemaan. Haluan voittaa oman laiskuuteni ja mukavuudenhaluni. Rajoilla -kirjassa Eva Wahlström tuo esiin sen, että hän koukuttui nyrkkeilemiseen nuorena siksi, että ei ollut siinä hyvä. Hän kokee, että hänellä ei ole luontaisia fyysisiä ominaisuuksia, joiden avulla hän olisi hyvä nyrkkeilijä, vaan että syy siihen, miksi hän on niin hyvä nyrkkeilijä on hänen luonteensa. Arvostan ajatusta siitä, että ihminen haluaa tehdä jotain, missä ei ole hyvä. Että on valmis olemaan huono niin kauan, kunnes kehittyy ja jossain vaiheessa huomaakin olevansa parempi.